Pakinaperjantai: tekstiä kuvasta

Haasteena tarina tästä kuvasta

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

                                 Veistoa

 

 

Pete heräsi väsyneenä. Unisena hän asteli keittiöön ja laittoi kahvin tippumaan. Silmiään hieroen hän asteli ikkunan luo katsoakseen millainen ilma taas on. Ensin kurkkaus mittariin. Ei voi olla totta. 35 astetta pakkasta. Ja nyt on vasta marraskuu, hän mietti. Hän katsahti pihalle ja jäi tuijottamaan mikä siinä keskellä pihaa seisoi. Kuution jäämöhkäle. Taitaa olla jopa isompi. Mistä se tuohon on tupsahtanut. Keskelle hänen pihaansa koskemattoman hangen keskelle. Pete asteli ulos ja kokeili tuon jäämöhkäleen pintaa. Jäätä se oli. Hän puisteli päätään ja meni sisälle kahville.

 

Kahvia juodessaan hän mietti mitä tuolle möhkäleelle pitäisi tehdä. Hän hajottaisi sen. Vasaralla ja taltalla. Sen hän tekisi. Ei tuollaista kummajaista voi pihallaan pitää. Mitä ihmisetkin sanoisivat. Jääkuutio keskellä pihaa. Juotuaan kahvit hän hakisi työkalut ja rikkoisi mokoman. Mutta mistä se oli tullut. Sitä hän ei voinut käsittää.

 

Hän puki päälleen ja kävi hakemassa vasaran ja ison taltan. Ja kohta iskujen äänet kaikuivat pihalla. Jään palaset putoilivat alas ja välillä hän kuskaisi niitä takapihalle piiloon. Hakattuaan aikansa hän pysähtyi katselemaan työtään. Kaipa se kohta olisi vain kasa jäänpalasia. Hän astui askeleen pari taaksepäin. Ihmeekseen hän huomasi lohkareesta muotoutuvan joutsenen… Tai olisiko tuo kurki… Tai joku muu omituinen lintu. Hän päätti hiukan harkita seuraavaa siirtoaan ja mennä välillä syömään.

 

Syödessään hän katseli tuota jäälintua… Vai olisiko se joku muu? Ei. Kyllä siitä täytyy tehdä joku veistos. Tai tehdä. Itsestäänhän tuo muotoutui. Joksikin ja hän päättikin vain antaa sen muotoutua.

 

Kokopäivän hän ahersi tuon jääteoksen kimpussa. Hän innostui niin että unohti mieliohjelmansa televisiosta. Ja sitä hän ei ollut tehnyt ikinä aikaisemmin. Mutta eihän hän ollut ikinä ennen veistänyt jäätäkään. Ilta alkoi hämärtyä ja hän oli hakenut jo pienemmän taltan ja kuumaa vettä ja rättejä ja kaikkea muuta sopivaa mitä hän arveli tarvitsevansa tuohon veistoon. Lopulta oli jo niin pimeää ettei enää nähnyt tehdä mitään ja niinpä Pete päätti jatkaa aamulla työtään.

 

Hän otti vielä iltapalaa ja yritti tirkistellä ikkunasta työtään. Pete oli väsynyt oltuaan kokopäivän ulkona niinpä hän päätti mennä aikaisin nukkumaan. Vielä ennen unille menoaan hän kävi pikaisesti ulkona silittämässä taideteosta. Hän tunsi suurta ylpeyttä työstään vaikkei oikein tiennytkään mitä se esitti.

 

Koko yön hän näki erilaisia unia kuinka voittaisi suuria jääveisto kilpailuja. Aamulla herättyään hän heti puki päälleen ja riensi työkalut käsissään ulos jatkamaan taideteoksen tekemistä. Mutta taideteos oli kadonnut. Hän ei nähnyt lumihangessa mitään jälkiä. Ei niin mitään. Hanki oli koskematon kuin siinä ei olisi ollutkaan mitään koko talvena. Kuitenkin työkalut ja muut tarvikkeet olivat kuistilla juuri niin kuin hän oli ne illalla jättänyt. Vain ämpäri oli jäänyt pihalle ja jäätynyt. Se oli keskellä koskematonta hankea. Hän käveli ämpärin luokse ja kumosi sen. Sieltä valui osa vedestä ulos ja hän mutisi itsekseen, että jos nyt ei tullut veistosta niin ainakin jäälyhty.

 

 

Mainokset

8 comments on “Pakinaperjantai: tekstiä kuvasta

  1. Deme sanoo:

    Ei siinä sitten huonosti lopulta käynyt. Minä kun yritin juuri jäälyhtyä, niin tuli vain jäämöntti ja rikottu löylyämpäri 😦

    • laiskuri sanoo:

      Sääli löylyämpäriä. Meni siis uuden ostoksi. Harmi! En minäkään… Tai siis oikeastaan vaimo, ollakoskaan oikein innistuttu tuon jäälyhdyn tekemisessä.

  2. arleena sanoo:

    Lumilyhty on oikein kiva veistos.
    Mukava pakina aiheesta.

  3. Uuna sanoo:

    Olipa hyvä flow tekovaiheessa. Olen niin pitkään elänyt taiteen kanssa kamppaillen, että olen tullut siihen tulokseen, että lopputulos ei ole tärkeä, vaan tekoprosessi. Pete koki ainutlaatuisen päivän veistosta tehdessään ja ehkä siinä kävi kuin egyptiläisille taiteilijoille. Siellä ainakin muinoin taiteilijalla oli suuri vastuu, koska tehdessään taideteoksen, hän antoi hengen sille. Ehkä Pete antoikin faunille – tai sille jonka hän veisti – hengen ja se pääsi jatkamaan elämäänsä.
    Hieno tarina 🙂

    • laiskuri sanoo:

      Hei Uuna. samma minäkin koin tehdessäni noita lasitöitä. Tuo tunne ja tekeminen olivat loppujen lopuksi tärkeämpiä kuin lopputulos. Ja kaikki vain alkoi aina inspiksestä ja siitä palavasta tunteesta… Ehkäpä Pete antoi sille hengen.

      Kiitos!

  4. Tuommoista se on taiteen tekeminen! Ja moni muukin asia, itsekään ei oikein ymmärrä mutta periksi ei anna. Laiskurikaan ei saa olla laiskuri.

    • laiskuri sanoo:

      Kyllähän tuo on oikeastaan aika tuttua. Ei sitä aina tiedä mitä on tekemässä… Oli tekemisessä taiteen tai tosi elämän kanssa.
      Eipä tässä taas voi laiskotellakaan tän blogimaailman kanssa. Tullut otettua liikaa noita haasteita vastaan. Ja kun tekis mieli vähän taiteillakin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s